Pitsikaupungin joulutarina

Pitsikaupungin joulutarina

Aikoja sitten Rauman satamaan saapui kaukaa, maailman meriltä, purjelaivojen salamatkustajina erityisen valovoimaisia ja taitavia joulutonttuja. Nämä joulutontut olivat kuuluisaa pitsinnyplääjien sukua. Tärkeintä heille oli koristautua ja koristella – oli sitten arki tai juhla. Tontut rakastivat kaikkea kaunista, tunnelmallista ja herkullista. Kauneus on taidossa ja yksityiskohdissa, he sanoivat.

Juuri siitä syystä Rauma veti heitä puoleensa. Kaunosieluisten tonttujen sydämet sulivat tämän läntisen kaupungin kohdalla. He ymmärsivät heti, miksi kaupunkia kutsutaan Raumaksi eli sulaksi virraksi – niin virkistävältä se tuntui pitkän matkan jälkeen. Ja niin tontut päättivät jäädä kaupunkiin.

Tarkoilla tonttusilmillään he näkivät satoja vuosia eteenpäin. Kaupunki vain kaunistuisi vuosien saatossa ja tarjoaisi ihmisille paljon iloa ja lämpöä. Kaupungin kaduille rakennettaisiin pastellin sävyisiä puutaloja. Valo leikkisi täällä kauniimmin kuin missään muualla muodostaen taideteoksia ihmisten ihasteltaviksi. Kaupungista tulisi Suomen kaunein joulukaupunki, jossa olisi aivan erityinen joulun tunnelma ja joka tunnettaisiin nimellä Pitsikaupungin joulu.

Tontut elelivät vuosisatoja Rauman puutalojen vinteillä, kellareissa ja muissa salaisissa paikoissa. He pitivät huolta koko kaupungista ja samalla juurtuivat paikkakunnalle.

Tonttujen sukupuu on laaja, ja sukujen nimissä vilahtelevat talojen ja pitsien nimet. Arvellaan, että heidän vaikutuksensa on näkynyt myös siinä, että alue on tullut tunnetuksi omintakeisesta kielestään. Pienet tonttusormet ovat mukana monessa asiassa.

Osa näistä merenkulkuun tottuneista joulutontuista oli myös kovin kurittomia. Vuosien saatossa täällä on todistettu monenlaisia jäyniä ja jekkuja. Kaunosieluilla on aina pilkettä silmäkulmassaan.

Odotamme jännityksellä, mitä joulutonttujen suku keksii taas huomenna. Mitähän se mahtaa olla?

Pitsikaupungi joul

Suamen gaikkest nätein joulkaupung
Siit om bali vuassi, ko Rauma haminahan dul seilaloste jäneksin kaukka mailma merilt oikke
lembjäluandossi ja ossavaissi joultontui. He oliva jalosukust pitsinypläjätte sakki. Het tykkäsiväk
koristellp paikoi ja tällät itteski fiiniks, jos ol sitt arkmaananda taikk juhlaliseve pyhäpäev.
Tontu rakastivak kaikki kaunist, raari ja hyvä makust. Täyty opetell mont taitto ja nähd vaeva niitte
ette, nii hes sääkkräsivä.
Juur sen dähde he rakastusiva Raumaha. Lembjäluandosten dontutte sydän hakkas ko hull täsä
Västkustin gaupungis. He ymmärsiväs saksmannetten giält ja todestakki: Raum o sama ko straum,
sula vedem baikk. Se tunnus kropas ja jäsenis nii friskavaiselt pitkä reisu jälkke. Nii hep päätivä
jääd asuman dähän gaupunkkihi.
Tarkat tontusilmä näkivä mont sata vuatt ettippäi: kuik kaupung tliis vähitelle ai vaan gaunemaks,
kui runssast lysti ja hyvä miält se viäl annais asujamilles. Kadutte varsillp pykätäis monefärissi
puutaloi. Auring valasis täälls sulosemin go missä muuhall. Mailm olis niingo satukirjam bladeill
vaa. Raumast tliis valtkunnan gaunein joulkaupung. Siäll olis iha oma joulune meiningis ja se nimi
tiädetäis: Pitskaupungi joul!
Tontuk kortteerasiva vuassadoi Raumam buutalotte vinteill, keltreis ja muis lymypaikois. Hep
pidiväk kaupungist hualt ja näi siit tul heijän gotos. Tontutte suku o suur, ja he annovakki suvuttes
nimei taloill ja pitseill. Semmostakki o auningoitt, ett heill olis jottalai tekemist Rauman giälengin
gans. Heijäm biänet tontusormes ovak kerjenn monttem baikka. Osa merielämähän dottunuist
joultontuist olivak kureijas täynn. Vuassitte aikan Raumall ongi näht monengaldast jokkotust ja
pirungureijakki. Tontuill o ai lystimbito miäles.
Me oikke jännitetä, mitä joultontutte suku keksi jälles huame. Mitä se mahtaka oll?

Raumankielinen käännös: Tapio Niemi